En aina ymmärrä mistä ns. ongin perusteet sille mitä voin ja saan tuntea.  En pidä mielekkäänä (lue:pidän vääränä) katkeruutta ja sen julkituomista.  En halua olla katkera, tahdon että elämäni on ollut niin hyvää ettei edes olisi mahdollista olla katkera.  Usein huomaan olevani keskenkasvuinen niin monessa asiassa, taustalla pyörii jälleen ajatus että todellisuuden olisi oltava toisenlainen.

Minä olen tällä hetkellä katkera.  Minkä vuoksi?  Minä en valinnut tätä elämää ja koen että olisi vain mentävä eteenpäin, jätettävä kaikki taakse ja annettava olla.  Annettava olla.  Tuntuu etten juuri nyt voi vain antaa olla, miksen?  En ole juurikaan käynyt läpi suhdettani ihmisiin.  Voi ehkä sanoa, että olen ihmisille (kaikille? en tiedä) katkera siitä etteivät he ymmärtäneet, välittäneet tai auttaneet.

Joku voisi sanoa, että olen tuonut sosiaaliseen olemiseeni suoraan lapsuuden kokemukseni:  minua ei ymmärretty, minusta ei välitetty ja minua ei autettu, minut varmasti toistuvasti hylättiin.  Ja vaikka kuinka tahtoisin osoittaa syyn olevan toisissa, niin se että vietän suurimman osan ajastani yksin, kertoo syyn olevan toisaalla.  Oikeastihan pelkään ihmistä.

Vähän lähtenyt vuosi 2017 heikommin liikkeelle, mutta kyllä se tästä.