Sanovat ettei menneisyydessä tulisi elää.  Varmasti ovat oikeassa.  Tuntuu vaikealta hyväksyä sitä ettei menneisyyteni ollut sellainen kuten luulin.  Omalta kohdallani kaikki on lähtenyt tietenkin kärsimyksen kokemuksesta, mutta myös siitä että minulle on syntynyt tarve kyseenalaistaa.  Tottakait olen kyseenalaistanut vuosikausia oikeastaan kaikkea muuta kuin omia näkemyksiäni, ajatuksiani, tunteitani jne.  Tosin voinee kysyä että olenko aiemmin kyseenalaistanut oikeasti mitään, kun en ole saattanut minääni kyseisen toiminnan alle.

 

Syyllisyys siitä ettei kykene toimimaan ja pärjäämään kuten tahtoisi on suuri.  Tosin se mitä luulen tahtovani voi hyvinkin poiketa siitä mitä oikeasti tahdon.  Oman minän etsintää, se itseys joka varmasti jossain on, sitä pyrin kokemaan.  Käyn pari-kolme kertaa kuussa psykologilla.  Parisen kuukautta tullut käytyä ja tuon kahden kuukauden aikana olen itkenyt enemmän kuin yhteensä viimeisen 20 vuoden aikana.  Voi sanoa että kyseinen aika on ollut elämäni rankin jakso henkisesti, ja silti olen kokenut monia tuona aikana iloa, helpotusta ja uskoa tulevaan.  Runonen tähän loppuun ettei liiaksi positiivisen ajattelun puoleen kallistu:

 

Päästä irti,

päästä irti,

irti päästä.

 

Menneisyyden paino,

tiedostamattoman vaino.

 

Se tunne,

se halvaannuttava tunne,

kun sukeltaa tietoisuuteen,

vain nähdäkseen ettei ole mitään omaa.

 

Pelkkä jatke,

jatketta,

ei yksilöllisyyttä,

vain sukupolvien ketjun

määrittämä,

sen kuonan peittämänä.