Se kun, aivan automaationa, tuomitsee itsensä jatkuvasti.  Tuomitsee jokaisen tunteen, ajatuksen, tuomitsee itsensä jatkuvasti ja uudestaan ja uudestaan.  Jos tunnetta moittii, kieltää ja tuomitsee sen, sehän vaan saa lisää voimaa siitä.  Tunteet ovat osa minua, se osa jonka olen aina tukahduttanut.  Tällä hetkellä ne eivät esitä pääosaa, vaan ovat enempi kokonaisuuden osia, eivät enää ohjaksissa.  Silti vaikuttaa, että itselläni on tietty taustatunne jatkuvasti läsnä, josta uskon itseni tuomitsemisenkin kumpuavan.  Häpeä.

 

Minä häpeän itseäni, häpeän jokaista tekoani ja ajatuksiani, jos en heti niin jossain vaiheessa kuitenkin.  Ja vaikka kyseessä on tasan tarkkaan omat tunteeni, tunnetilat ja kokemiset, niin häpeä liittyy siihen että pelkään tuomion tulevan ulkopuolelta.  Joku toinen antaa tuomion.  Kuka?  Lopulta jos jonkun vastauksen tähän annan, niin se tällä hetkellä on:  Minä, menneisyyden kyllästämä minä.  Olenko sitten siirtänyt itseni jollain tasolla ulkopuolelle?  En.  Vaan jostain määrittämättömästä syystä oletan että minun hyväksyttävä itseni, luotava arvoni kerta toisensa jälkeen toisten ihmisten kautta.  Ongelmana on se, että en näe itseäni arvokkaana ilman toisista, mahdollisesti, heijastuvaa hyväksyntää. 

 

Tavallista sekavampaa tekstiä, darra-aamun kirjoituksia, koin kuitenkin tarpeelliseksi nyt jotain kirjoittaa häpeästä, kuten olen niin monasti aiemmin meinannut.  "Älkää tuomitko jottei teitä tuomittaisi".  Olen alkanut pitämään tuota Jeesukselta vapaasti lainattua lausetta erittäin tärkeänä itselleni, sillä minä tuomitsen koko ajan myös muut ihmiset, en pelkästään itseäni.