Huhuu!

Sua etsin, mut en löydä.

Missä meet?

Tulet aina esiin, kun en tahdo,

pyydettäessä paikalle katoat omaan

pimeyteesi.

 

Vaino ja raivo.

Lyöt puukon jo kerta toisensa

jälkeen ammottavaan haavani,

jonka ensin revit auki uudelleen

ja uudelleen,

sitten jo mora heilahtelee,

vai minäkö taitavana puukonkäyttäjänä

teräasetta käsittelen?

 

Tiedostaa itsensä,

tiedostaa se, joka on tiedostettavissa,

ymmärtää ja oivaltaa,

siinä henkisen kasvun resepti,

mutta…

kuulen kauhun äänet,

kuulen vanginvartijan avainten kilinän,

kuulen menneisyyden haamut,

kuulen vääristyneiden kasvojen naurun,

kuulen kauheuden lähestyvän.

 

Näen hulluuden,

näen tuskan vääristämät kasvot,

näen pohjattoman surun,

näen raivon,

voimattoman raivon,

näen pienen pojan hukkuvan

hukkuvan iäksi,

avunhuudot äänettömät,

jää pojasta vain jälki.

 

Jälki, kuin vihje,

toive tai unelma paremmasta,

hehkuu pientä energiaansa,

luoden heikon mutta silti riittävän

vastavoiman,

sinulle,

oi suuri tuntematon

Välillä tullut uitua syvissä vesissä.  Ehkä se on ollut tarpeen, en osaa tarkalleen sanoa.  Ajatellut, että se mun perusnäkemys elämästä, maailmasta ja ihmisistä on väärä, jonka vuoksi kaikki sitten vääristyy.  Näin varmasti onkin, että moni asia saa ns. väärän kaavun, mutta ei kaikki ole turhaa.  Nykyään kykenen saamaan etäisyyttäkin asioihin, ymmärtämään sen etten kaikkea voi hallita, ettei mikään sinänsä ole oikein ja väärin, tärkeää minulle on ollut tiedostaa, että minulla on tarve hallita sitä mitä ei voi hallita.

On selvä, että olen peilannut sisäistä maailmaani suoraan ulkoiseen maailmaan, pyrkien saamaan ajoittaista mielen tason kaaosta "kuriin" pyrkimällä luomaan hallinnankokemusta suhteessa ulkopuoliseen maailmaan. Tärkeintä kuitenkin on se, että nyt tiedostan tämän.  En usko, että mikään muutos on ilman sitä mahdollista.

En aina ymmärrä mistä ns. ongin perusteet sille mitä voin ja saan tuntea.  En pidä mielekkäänä (lue:pidän vääränä) katkeruutta ja sen julkituomista.  En halua olla katkera, tahdon että elämäni on ollut niin hyvää ettei edes olisi mahdollista olla katkera.  Usein huomaan olevani keskenkasvuinen niin monessa asiassa, taustalla pyörii jälleen ajatus että todellisuuden olisi oltava toisenlainen.

 

Minä olen tällä hetkellä katkera.  Minkä vuoksi?  Minä en valinnut tätä elämää ja koen että olisi vain mentävä eteenpäin, jätettävä kaikki taakse ja annettava olla.  Annettava olla.  Tuntuu etten juuri nyt voi vain antaa olla, miksen?  En ole juurikaan käynyt läpi suhdettani ihmisiin.  Voi ehkä sanoa, että olen ihmisille (kaikille? en tiedä) katkera siitä etteivät he ymmärtäneet, välittäneet tai auttaneet.

 

Joku voisi sanoa, että olen tuonut sosiaaliseen olemiseeni suoraan lapsuuden kokemukseni:  minua ei ymmärretty, minusta ei välitetty ja minua ei autettu, minut varmasti toistuvasti hylättiin.  Ja vaikka kuinka tahtoisin osoittaa syyn olevan toisissa, niin se että vietän suurimman osan ajastani yksin, kertoo syyn olevan toisaalla.  Oikeastihan pelkään ihmistä.

 

Vähän lähtenyt vuosi 2017 heikommin liikkeelle, mutta kyllä se tästä.

Välttelen häpeästä kirjoittamista, puhumista, kokemista.  Tahdon häpeän olevan poissa, tahdon ettei häpeä olisi niin voimakas, vaadin häpeän poistumista.

Kykenen käsittelemään ja kokemaan pelkojani.  Häpeä taas on tunteena niin lamaannuttava ja voimakas, niin kaikenkattava, että hirvittää.  Nyt kun katson taaksepäin, niin huomaan että olen aina, aivan nuoresta pitäen, tehnyt kaikkeni ettei häpeä minua tavoittaisi, ettei se voimallaan minua nujertaisi.  Jostain syystä häpeän tunne on niin syvällä, niin kipeä, aivan liian kipeä.  Kuten arvata saattaa, tällä nimenomaisella hetkellä koen tätä häpeää, jonka syy on minulle tuntematon.

Olen alkanut ymmärtämään, etten voi mitään hallita.  Asiat ovat kuten ovat, maailma pyörii radallaan jne.  Mutta jokin estää minua täysin hyväksymästä tätä asiaa ja koen että se on juuri voimakas häpeän tunne.

Se kun, aivan automaationa, tuomitsee itsensä jatkuvasti.  Tuomitsee jokaisen tunteen, ajatuksen, tuomitsee itsensä jatkuvasti ja uudestaan ja uudestaan.  Jos tunnetta moittii, kieltää ja tuomitsee sen, sehän vaan saa lisää voimaa siitä.  Tunteet ovat osa minua, se osa jonka olen aina tukahduttanut.  Tällä hetkellä ne eivät esitä pääosaa, vaan ovat enempi kokonaisuuden osia, eivät enää ohjaksissa.  Silti vaikuttaa, että itselläni on tietty taustatunne jatkuvasti läsnä, josta uskon itseni tuomitsemisenkin kumpuavan.  Häpeä.

 

Minä häpeän itseäni, häpeän jokaista tekoani ja ajatuksiani, jos en heti niin jossain vaiheessa kuitenkin.  Ja vaikka kyseessä on tasan tarkkaan omat tunteeni, tunnetilat ja kokemiset, niin häpeä liittyy siihen että pelkään tuomion tulevan ulkopuolelta.  Joku toinen antaa tuomion.  Kuka?  Lopulta jos jonkun vastauksen tähän annan, niin se tällä hetkellä on:  Minä, menneisyyden kyllästämä minä.  Olenko sitten siirtänyt itseni jollain tasolla ulkopuolelle?  En.  Vaan jostain määrittämättömästä syystä oletan että minun hyväksyttävä itseni, luotava arvoni kerta toisensa jälkeen toisten ihmisten kautta.  Ongelmana on se, että en näe itseäni arvokkaana ilman toisista, mahdollisesti, heijastuvaa hyväksyntää. 

 

Tavallista sekavampaa tekstiä, darra-aamun kirjoituksia, koin kuitenkin tarpeelliseksi nyt jotain kirjoittaa häpeästä, kuten olen niin monasti aiemmin meinannut.  "Älkää tuomitko jottei teitä tuomittaisi".  Olen alkanut pitämään tuota Jeesukselta vapaasti lainattua lausetta erittäin tärkeänä itselleni, sillä minä tuomitsen koko ajan myös muut ihmiset, en pelkästään itseäni.