Olen ihminen, joka ei kykene elämään tässä hetkessä.  Menneisyyden kahleista loikkaan suoraan päätä tulevaisuuden turvaan, turva joka yhtälailla on kahleilla sidottu.  Miksi en sitten kykene?  On liian tuskaista.  On kuin menneisyyden tunteet hyökkäisivät kerralla päälle.  En saa etäisyyttä mieleeni, olen sillä hetkellä kaikki ne tunnetilat ja vain ne tunnetilat.  Tiedostan sen etten voi olla hetkessä jos mennyt on läsnä, olen silloin menneessä.

Luulen suojamuurieni, hyökkäävyyteni suojelevan minua, mutta ne estävät minua elämästä.  En uskalla hypätä hetkeen, en uskalla jättää kaikkea vanhaa ja olla vain.  

Olla vain?  Mitä minä olen?  Menneisyyden määrittämä nyt ja ainiaan?  Siltä vaikuttaa, menneisyys ohjaa ja tulee ohjaamaan niin kauan, kun kykenen määrittämään itseni.  Sitä ei taideta ajattelulla tehdä.  Ei se varmaan ole edes tekemistä.  Luulen sen liittyvän hetkessä olemiseen, nyt-hetkeen.