Viime päivinä on pyörinyt niin tunne-kuin ajatusten tasolla oma toiminta ja käyttäytyminen.  Kun uppoaa omaan minään ja menneisyyteen, pyrkien ymmärtämään ja hyväksymään, nii onhan se melko loogistakin että jossai vaiheessa tulee tämä vaihe vastaan.  Helposti ajautuu siihen uhriasemaan, mikä on varmasti jossain vaiheessa hyväksikin, mutta nyt kun katson omaa elämääni viimeisen 15 vuoden ajalta on ikäväkseni todettava, että olen yhtä lailla välillä enempi ja välillä vähempi heijastellut sitä omaa paskaa muiden niskaan.  Voi olla, että tällä hetkellä näen tuon oman ns. tunteiden ulkoistamisen liian synkkänä, mutta se ei poista sitä, että  olen vaikuttanut monen elämään hyvinkin negatiivisella tavalla.

Ja vaikka kuinka pyörittelen tätä asiaa, aivan sama mitä lieventäviä asiahaaroja keksin, väistääkseni syyllisyyttä, niin minä olen täysin vastuussa, ei kukaan muu, vain minä voin olla vastuussa omasta toiminnastani suhteessa muihin ihmisiin.

Pelon kanssa elämistä.  Pelko on ollut läsnä elämässäni niin kauan kuin muistan, ja sitä kautta kykenen ymmärtämään sitä miksi sisäinen maailmani perustuu toisten ihmisten luomien uhkien torjumiseen.  Nyt tiedän ettei uhkia ole, ainakaan sentyyppisiä mihin varaudun.  Se on kuin automaattinen reaktio mitä tapahtuu  mielen tasolla että myös kehossa.  Varautumista pahimpaan, korkein hälytystila päällä.  Olen pelkkää suojamuuria.

Tiedän perimmäisen pelon olevan nyt tarpeeton ja ennen kaikkea suhteeton, mutta on jokin osa minussa, joka ei tahdo siitä päästää irti.  Miksi ei?  Sehän on vain tunne, ei muuta, miksi koen sen edelleen tärkeäksi?  Voi olla, että pelkään aikaa pelon jälkeen, mitä se tilalle tulee ja jos päästän irti, niin menenkö rikki?  Voi tuntua oudolta, että pelkään rikki menemistä, mutta se taitaa juuri olla se perimmäinen pelkoni.  Voiko ihminen mennä rikki?