Hahahahhaha, vittu mitä paskaa. Vuodesta toiseen. Juokse poika, juokse. Se saa sut kiinni ja lopulta tukahduttaa teikäläisen hengiltä. Viha kulje kanssani, ei minun tarvitse pyytää, sillä olet aina läsnä. Viet kaiken energiani, syöt minut hengiltä sisältäpäin. Minä olen viha. Viha on syöpynyt minuun kiinni, loisen tavoin se minut vielä tappaa. Olen itseni pahin vastustaja, viha on minun synnyttämä, minä sitä ruokin ja minä siihen kuolen. Synnytin sen itseäni suojelemaan ja annoin sen kasvaa, siitä tuli liian voimakas ja minä olen siihen kadonnut. Muuta ei ole, rakkaus, empatia, ilo ja onnellisuus, kaikki kadonneet vihan syövereihin. Saanko ne joskus vielä takaisin?

Voiko olla, että jonaki päivänä tasapainon kykenen saavuttamaan ettei yksi tunne olisi niin dominoiva? Vihasta on tullut riippuvaisuuteeni lähde, minä selviän sen avulla, mutta kuolen joka hetki sisältä. En ole kokenut uhkaa, joka oikeuttaisi vihani määrän, enkä tulekaan. Minä vihaan vihaa. Minä inhoan itseäni kun ulkoistan vihani. Minä vihaan sitä kun ihmiset pelkäävät. Minä halveksin ihmistä joka on niin täynnä vihaa. Minä halveksin, inhoan ja vihaan itseäni. Mutta miksi? Mistä johtuu tämä itseviha, mistä juontuu etten näe itsessäni mitään hyvää? Miksi tahdon niin kovasti saada ihmisten hyväksyntää? Miksi ihmeessä en tunne itseäni missään turvalliseksi? Viha on ajanut kaikki pois, kaikki.

Inhimillistä minussa on suhden lapsiini, mutta hekin ovat saaneet osansa vihasta. Minä tiedän että rakastan lapsiani, mutta en tunne sitä tunnetta ja joka hetki kun olen heidän seurassaan, jokin osa minussa tekee hiljaista kuolemaa, miksi en kykene rakkauteen? Katson poikaani, joka on kuin kopio minusta, niin täynnä lämpöä ovat hänen silmänsä, mutta niin kovat ovat omani. Onko minussa enää mitään pehmeää ja lämmintä jäljellä? Minä kaipaan iloa, sitä että saa nauraa sydämensä kyllyydestä ja aidosti nauttia olosta, muiden ihmisten seurasta, mutta minä en sitä ole kokenut vuosiin. Minä saatan nauraa ja hymyillä, mutta en aidosti koe noita tunteita, on kuin sosiaalinen paine niitä vaatisi. Olenko lopulta koskaan kokenut tunteita aidosti? Mikä helvetti tunnemaailmassani on niin sekaisin? Lapsuus oli epävarmuuden, surun ja pelon aikaa ja minä en tiedä miksi. Koin jo skidinä olevani ulkopuolinen, erilainen, lapsi jonka tuli tuoda tunteensa esille muiden tarpeiden mukaan. Lopulta ei ollut enää aitoja tunteita, oli vain reagointia, reagointi takasi turvan, hetkittäisen, mutta turvan sittenki.

Minä olen tahtonut unohtaa kokemani väkivallanteot, lapsuuden aikaiset. Nyt ajattelen, että minun oli pakko toimia näin. Lapsi, joka elää jatkuvasti turvattomuuden kokemuksen alaisena, ei hänellä voi olla muuta selviytymiskeinoa. Vaikka en niitä muista, ne vaikuttavat jatkuvasti tunne-elämän alueella ja on kuin koko mielen maailma huutaisi ja vaatisi hyvitystä. Hyvitys ei ole mahdollista ja tämä pitää minut menneisyyden otteessa, menneisyyden ohjaamana toimin. Olen jatkuvasti puolustusasemissa uhkia vastaan, joita ei enää ole. Mutta toimin sen mukaan kuin niitä olisi. Olen menneisyyteni vanki, joka pyrkii vapauteen, mutta ei uskalla sinne itseään repäistä. Miksi ei? On kuin olisi lapsenomainen usko siihen, että kaikki muuttuu ja voin kokea kuuluvani osaksi lapsuudenperhettäni, joka oikeasti olisi rakkaudellinen perhe. Ei, ei ja ei.

On vain hyväksyttävä se tosiasia, ettei kaikkea voi muuttaa. Hyväksyä ne asiat joita ei kykene muuttamaan ja keskittyä niihin joihin voi itse vaikuttaa. Vaikeaa hyväksyä. Pelkään menneisyyttäni ja sitä etten sitä voi selättää ja jatkaa matkaani. Jos saisin hyvityksen muuttaisiko se mitään? Ei, se ei tekisi pienelle pojalle mitään hyvää, en voi palata ajassa taaksepäin auttamaan omaa itseäni. Saisiko nykyminäni rauhan hyvityksen tai koston myötä? Ei. Voi olla että se sitoisi minut loppuelämäkseni menneisyyteen. Alkaa olla aika päästää irti siitä harhasta, että minulla oli tasapainoinen lapsuus ja että voisin sellaisen jälkikäteen saada ja se muuttaisi kaiken.