Sisimpäni huutaa, tuska huutaa, se tahtoo vapaaksi, ei tahdo että enää sitä sidon, mutta minä pelkään tulevaa. Mitä jos tuska vapautuu täydellä voimalla? Mitä tapahtuu, menenkö minä lopulta rikki? Olen ajatellut nii kauan kuin jaksan muistaa olevani jotenkin viallinen, syntyjäni epäkelpo. Ihminen joka vain tahtoi tulla rakastetuksi, mutta ei saanut sitä, minussa on perustavanlaatuisesti jokin vialla. Jos minussa ei olisi ollut syntyperäistä viallisuutta, niin olisin ollut oikeutettu rakkauteen.  

Minua häiritsee, todellakin häiritsee, että minä, ihmisyksilö, olen menneisyyden vietävänä. Jokin osa minusta aktivoituu, lapsuuden tähden, ja se määrittää minun senhetkisen toimintani, se on minulle vierasta ajattelua. Eikö koko maailma ole huutanut minun omaa vastuutani? Miten vastuullinen olen voinut olla jos en ole tiedostanut sitä tiedostamatonta osaa, joka minua ohjaa? Olen kyennyt ymmärtämään toisten ihmisten vaikeudet näkemällä niiden yhteyden aiempaan elämänhistoriaan, mutta itselleni en voi suoda tälläistä ymmärrystä. Miksi en?

Olenhan minäkin ihminen ja on päivänselvä, että menneisyys vaikuttaa elämässäni voimakkaasti, miksi oikein vastustan tälläistä ajattelua? Miksi minun tulisi olla kaiken kestävä? Se siellä on takana, äärimmäinen kovuus ja analyyttinen ajattelu. Ihminen joka mukamas kestää kaiken ja kääntää joka asian älyn avulla jollain tapaa ymmärrettäväksi, itselleen valehdellen, se minä olen. Mutta se ei toimi, kaikki on mukana, kaikki paska ja minä en ole niitä koskaan kohdannut, paitsi nyt. Miksi en anna itselleni lupaa olla heikko? Mitä vikaa on tuntea surua, kiintymystä? Mikä on vialla siinä ajatuksessa etten tarvitse ketään? Samalla kun suuresti kaipaan toisten ihmisten läheisyyttä ja hyväksyntää.

Minun suurin pelkoni on se, että toiset ihmiset havaitsevat minun olevan viallinen, ulkopuolinen, täysin erilainen, epäkelpo, anti-ihminen. Nyt vasta ymmärrän, että pelko on määrittänyt kaikkea ja kaikkia ihmissuhteita. Olen ollut ihminen joka kantanut hävettävää salaisuutta sisälläni ja sitä on ollut pakko suojella, hinnalla millä hyvänsä. Vika, jota muut ei saa nähdä, mikseivät? Olen pelännyt tuomiota. Olen pelännyt hylkäämistä ja yksin jäämistä. Olen hylännyt ettei minua hylättäisi. Kaipaan niin rakkautta ja hyväksyntää. En vain koe niitä ansaitsevani. En ole niihin oikeutettu, kuten en koe olevani arvollinen kokemaan iloa ja onnellisuutta. Tämä ajattelu ja kokemus on syvällä, liian syvällä?