Sua etsin, mut en löydä.

Missä meet?

Tulet aina esiin, kun en tahdo,

pyydettäessä paikalle katoat omaan

pimeyteesi.

Vaino ja raivo.

Lyöt puukon jo kerta toisensa

jälkeen ammottavaan haavani,

jonka ensin revit auki uudelleen

ja uudelleen,

sitten jo mora heilahtelee,

vai minäkö taitavana puukonkäyttäjänä

teräasetta käsittelen?

Tiedostaa itsensä,

tiedostaa se, joka on tiedostettavissa,

ymmärtää ja oivaltaa,

siinä henkisen kasvun resepti,

mutta…

kuulen kauhun äänet,

kuulen vanginvartijan avainten kilinän,

kuulen menneisyyden haamut,

kuulen vääristyneiden kasvojen naurun,

kuulen kauheuden lähestyvän.

Näen hulluuden,

näen tuskan vääristämät kasvot,

näen pohjattoman surun,

näen raivon,

voimattoman raivon,

näen pienen pojan hukkuvan

hukkuvan iäksi,

avunhuudot äänettömät,

jää pojasta vain jälki.

Jälki, kuin vihje,

toive tai unelma paremmasta,

hehkuu pientä energiaansa,

luoden heikon mutta silti riittävän

vastavoiman,

sinulle,

oi suuri tuntematon

On selvä, että olen peilannut sisäistä maailmaani suoraan ulkoiseen maailmaan, pyrkien saamaan ajoittaista mielen tason kaaosta "kuriin" pyrkimällä luomaan hallinnankokemusta suhteessa ulkopuoliseen maailmaan. Tärkeintä kuitenkin on se, että nyt tiedostan tämän.  En usko, että mikään muutos on ilman sitä mahdollista.

Minä olen tällä hetkellä katkera.  Minkä vuoksi?  Minä en valinnut tätä elämää ja koen että olisi vain mentävä eteenpäin, jätettävä kaikki taakse ja annettava olla.  Annettava olla.  Tuntuu etten juuri nyt voi vain antaa olla, miksen?  En ole juurikaan käynyt läpi suhdettani ihmisiin.  Voi ehkä sanoa, että olen ihmisille (kaikille? en tiedä) katkera siitä etteivät he ymmärtäneet, välittäneet tai auttaneet.

Joku voisi sanoa, että olen tuonut sosiaaliseen olemiseeni suoraan lapsuuden kokemukseni:  minua ei ymmärretty, minusta ei välitetty ja minua ei autettu, minut varmasti toistuvasti hylättiin.  Ja vaikka kuinka tahtoisin osoittaa syyn olevan toisissa, niin se että vietän suurimman osan ajastani yksin, kertoo syyn olevan toisaalla.  Oikeastihan pelkään ihmistä.

Vähän lähtenyt vuosi 2017 heikommin liikkeelle, mutta kyllä se tästä.

Kykenen käsittelemään ja kokemaan pelkojani.  Häpeä taas on tunteena niin lamaannuttava ja voimakas, niin kaikenkattava, että hirvittää.  Nyt kun katson taaksepäin, niin huomaan että olen aina, aivan nuoresta pitäen, tehnyt kaikkeni ettei häpeä minua tavoittaisi, ettei se voimallaan minua nujertaisi.  Jostain syystä häpeän tunne on niin syvällä, niin kipeä, aivan liian kipeä.  Kuten arvata saattaa, tällä nimenomaisella hetkellä koen tätä häpeää, jonka syy on minulle tuntematon.

Olen alkanut ymmärtämään, etten voi mitään hallita.  Asiat ovat kuten ovat, maailma pyörii radallaan jne.  Mutta jokin estää minua täysin hyväksymästä tätä asiaa ja koen että se on juuri voimakas häpeän tunne.

Minä häpeän itseäni, häpeän jokaista tekoani ja ajatuksiani, jos en heti niin jossain vaiheessa kuitenkin.  Ja vaikka kyseessä on tasan tarkkaan omat tunteeni, tunnetilat ja kokemiset, niin häpeä liittyy siihen että pelkään tuomion tulevan ulkopuolelta.  Joku toinen antaa tuomion.  Kuka?  Lopulta jos jonkun vastauksen tähän annan, niin se tällä hetkellä on:  Minä, menneisyyden kyllästämä minä.  Olenko sitten siirtänyt itseni jollain tasolla ulkopuolelle?  En.  Vaan jostain määrittämättömästä syystä oletan että minun hyväksyttävä itseni, luotava arvoni kerta toisensa jälkeen toisten ihmisten kautta.  Ongelmana on se, että en näe itseäni arvokkaana ilman toisista, mahdollisesti, heijastuvaa hyväksyntää. 

Tavallista sekavampaa tekstiä, darra-aamun kirjoituksia, koin kuitenkin tarpeelliseksi nyt jotain kirjoittaa häpeästä, kuten olen niin monasti aiemmin meinannut.  "Älkää tuomitko jottei teitä tuomittaisi".  Olen alkanut pitämään tuota Jeesukselta vapaasti lainattua lausetta erittäin tärkeänä itselleni, sillä minä tuomitsen koko ajan myös muut ihmiset, en pelkästään itseäni.

Miten tahansa asiaa katsonkin, miten tahansa pyrin asiaa näkemään toisin, miten tahansa kykenen hetkeksi asian poisselittämään, niin en voi olla näkemättä sitä mikä on totta, olen täysin vastuussa itsestäni.  Voi ehkä tuntua ja näyttäytyä päivänselvältä ajatukselta, niinhän se pitkään olikin, mutta se ei siirtynyt elämääni, ei näkynyt toiminnassani, eikä ajatteluun.

Tämä hetki on nyt ja joka hetki määrittää seuraavan hetken.  Olen vuosikausia vastustanut positiivista ajattelua, pidin sitä lapsekkaana ja ennen kaikkea heikkouden merkkinä, sillä pidin itseäni realistina ja maailma on paha ja epämiellyttävä paikka, joten miksi itseään kusettaa.  Sitten tuli se iso mutta, jos näen kaiken negatiivisena, siitä tulee tavallaan itseään toteuttava ennuste. Onko maailma paha, tai hyvä?  En tiedä, mutta voin valita näenkö kaiken mustana, vai voiko olla muitakin värejä olemassa.  Ja tässä tämäntyyppisen ajattelun ongelma usein on, kun niistä lukee tai kuulee, en tiedä kuvittelenko vain, mutta on kuin tarjottaisiin välitöntä muutosta.  Jos kaikki on ollut perseestä viimeiset 15 vuotta ja kaikki ajattelu, tunteet, kokemukset, uskomukset, asenteet ja reagoinnit ovat perustuneet ja kasvaneet siitä että kaikki on perseestä, niin eihän se heti muutu, vaikka tekisi mitä.  Ja ennen kaikkea pyrkimys muutokseen ja muutos ylipäätänsä tekee kipeää.

Minulle ajatus, kokemus siitä, että olen jatkuvasti katsonut maailmaa ja itseäni sekä niiden välistä suhdetta harhaisesta näkökulmasta on lähes tyrmistyttävä.  Minun oli oltava vastustamassa kaikkea, minun oli pelättävä uhkia, minun oli luotava aggression täyttämä ulkokuori, minun oli luotava ulkoinen olemukseni luotaantyöntäväksi.  Mutta ne eivät enää ole tarpeen, ne eivät ole olleet tarpeen pitkiin pitkiin aikoihin.  Ja tässä tulee vastuu esiin, olen tiedostanut kipuiluni kuitenkin pitkään ja kyennyt näkemään yhteyden lapsuuteen ja tapaani olla ja käyttäytyä, mutta en ole ymmärtänyt, täysin tiedostanut, että muutoksen tulee lähteä minusta.  Päivänselvä ajatus (olen viime aikoina huomannut että päivänselvä harvemmin pätee meikäläisen kohdalla), koska kuka muu pystyy sitä muuttamaan.  Voin hakea ulkopuoleltani apua, mutta en muuta voi saada itseni ulkopuolelta kuin hetken lohdutusta, neuvoja ja joskus herätystäkin, muuta muut eivät voi tehdä.

Vanhan heittäminen pois sattuu, mutta se on tehtävä.

Luulen suojamuurieni, hyökkäävyyteni suojelevan minua, mutta ne estävät minua elämästä.  En uskalla hypätä hetkeen, en uskalla jättää kaikkea vanhaa ja olla vain.  

Olla vain?  Mitä minä olen?  Menneisyyden määrittämä nyt ja ainiaan?  Siltä vaikuttaa, menneisyys ohjaa ja tulee ohjaamaan niin kauan, kun kykenen määrittämään itseni.  Sitä ei taideta ajattelulla tehdä.  Ei se varmaan ole edes tekemistä.  Luulen sen liittyvän hetkessä olemiseen, nyt-hetkeen.

Minulla on tarve hallita, hallita minulle ilmenevää todellisuutta ja kaikkea siihen liittyvää.  Ei suoranaisesti tarvetta määrätä mitä todellisuus on vaan vaatia sitä mitä todellisuuden tulisi olla, olikohan tässä lauseessa järkeä :).  Jotenkin Humen giljotiini kummittelee nyt taustalla, ainakin jossain määrin.  En tiedä, onhan se melkoista suuruudenhulluutta vaatia todellisuuden olevan yhtään mitään.  Vähän herää ajatusta suhteessa siihen minkälaiseksi havaintoni ja ymmärrykseni kehittyi pelon varjossa.

Eli kärjistäen ja lyhyesti:  Todellisuuden tulisi olla vailla uhkia.  Todellisuuden tulisi olla ennakoitavissa.

Minkälaista elämä olisi jos kaikki olisi ennakoitavissa?  Olisiko se elämistä lainkaan?  Kuulostaa korviini enempi ohjelmoidulta elämältä, toisaalta jos miettii omaa, varsinki aiemmin, suhtautumista ja reagointia tapahtumiin, ihmisiin ja eri muutoksiin, siellä on vähän automaattisen reagoinnin vivahdetta, tai paljonkin.  Vailla uhkia olisi elämää ilman pelkoja?  Vaikeaa kuvitella, mutta itseni tuntien, ainakin  minä lopulta loisin uhat vaikka tyhjästä, perustuen siihen että pelko on kuitenkin yksi perustunteista.

Jotenkin ajatus siitä, ettei todellisuus ole hallittavissa ts. minun käsissäni luo turvattomuutta ja avuttomuutta kohdallani. Olisi hyvä ymmärtää ihmisyksilön (minä) pienuus suhteessa kaikkeen, kokonaisuuteen, ja myös sen ettei kokonaisuus ole lopulta ole edes tavoiteltavissa, tai tunnettavissa saatika hallittavissa.

Ja vaikka kuinka pyörittelen tätä asiaa, aivan sama mitä lieventäviä asiahaaroja keksin, väistääkseni syyllisyyttä, niin minä olen täysin vastuussa, ei kukaan muu, vain minä voin olla vastuussa omasta toiminnastani suhteessa muihin ihmisiin.

Pelon kanssa elämistä.  Pelko on ollut läsnä elämässäni niin kauan kuin muistan, ja sitä kautta kykenen ymmärtämään sitä miksi sisäinen maailmani perustuu toisten ihmisten luomien uhkien torjumiseen.  Nyt tiedän ettei uhkia ole, ainakaan sentyyppisiä mihin varaudun.  Se on kuin automaattinen reaktio mitä tapahtuu  mielen tasolla että myös kehossa.  Varautumista pahimpaan, korkein hälytystila päällä.  Olen pelkkää suojamuuria.

Tiedän perimmäisen pelon olevan nyt tarpeeton ja ennen kaikkea suhteeton, mutta on jokin osa minussa, joka ei tahdo siitä päästää irti.  Miksi ei?  Sehän on vain tunne, ei muuta, miksi koen sen edelleen tärkeäksi?  Voi olla, että pelkään aikaa pelon jälkeen, mitä se tilalle tulee ja jos päästän irti, niin menenkö rikki?  Voi tuntua oudolta, että pelkään rikki menemistä, mutta se taitaa juuri olla se perimmäinen pelkoni.  Voiko ihminen mennä rikki?

Syyllisyys siitä ettei kykene toimimaan ja pärjäämään kuten tahtoisi on suuri.  Tosin se mitä luulen tahtovani voi hyvinkin poiketa siitä mitä oikeasti tahdon.  Oman minän etsintää, se itseys joka varmasti jossain on, sitä pyrin kokemaan.  Käyn pari-kolme kertaa kuussa psykologilla.  Parisen kuukautta tullut käytyä ja tuon kahden kuukauden aikana olen itkenyt enemmän kuin yhteensä viimeisen 20 vuoden aikana.  Voi sanoa että kyseinen aika on ollut elämäni rankin jakso henkisesti, ja silti olen kokenut monia tuona aikana iloa, helpotusta ja uskoa tulevaan.  Runonen tähän loppuun ettei liiaksi positiivisen ajattelun puoleen kallistu:

Päästä irti,

päästä irti,

irti päästä.

Menneisyyden paino,

tiedostamattoman vaino.

Se tunne,

se halvaannuttava tunne,

kun sukeltaa tietoisuuteen,

vain nähdäkseen ettei ole mitään omaa.

Pelkkä jatke,

jatketta,

ei yksilöllisyyttä,

vain sukupolvien ketjun

määrittämä,

sen kuonan peittämänä.